Yöttömän yön aikaan

En muista, koska viimeksi olisin ollut yhtä hurmioitunut yöttömistä öistä, kuin tänä kesänä.
Siitä, että päivä jatkuu aina vaan, eikä edes seuraavan aamun aikainen herätys,
onnistu latistamaan ihanaa tunnetta!

Valo tulvii sydämeen, yhdessä luonnonvalon kanssa.
Kesä tuntuu niin erityiseltä.
Viime yönä, kuvan rikkakasveja kerätessäni, ajattelin Wilmaamme.
Kolmantena lapsenamme, vähän ennen syntymäänsä ja
meistä ensimmäisenä, hän muutti täältä pois.
                                                                                                                             
En oikeastaan ole surullinen enää.
Yksi perheestämme on jo perillä, meitä muita odottamassa ja
minä odotan jännittyneenä hänen näkemistään.
Koska jokaisen lapsemme, on vauvana tunnistanut samaan sisarusparveen kuuluvaksi,
odotan näkeväni jotakin tuttua ja kuitenkin jotakin,
jota ei ole kenessäkään muussa kuin hänessä!
Pienessä tytössäni!

Lapsemmehan eivät syvimmiltään ole omiamme,
vaan Hänen, joka heidät on luonut, muovannut äidin kohdussa.
Huomaan katsovani heitä ihmetellen..
                                               Salaisuutta, joka heissä on.                                                   

Istun olohuoneen sohvalla koiramme Candyn makoillessa edessä lattialla.

Aukinaisen oven takaa eteisestä näkyy rullalauta ja pinkit Niket..

Poikani on menossa kavereiden kanssa ja mietin

     mitä kaikkea voisi sattua.
Perheessä ei silti tarvitse joka hetki tarrautua..
Ei tule sellaisia eroja, jotka erottaisivat lopullisesti, ei koskaan!
Kätemme ovat siinä kädessä, joka vie Taivaaseen.
                                 

Jeesus itse sanoi, että Hän on tie, totuus ja elämä. Joka uskoo Häneen ei ikinä kuole.               

Kuva: Krista Keltanen, Kirjasta Mekkotehdas aikuisille.

♥

Aloitan pyhäpäivän arkisilla askareilla. Kannoin eilen kuusen pois ja nyt siivoan kuvitellen,
niin kuin aikaisempinakin vuosina, että kevät olisi tulossa,
vaikka ulkona vielä, on paksu kerros lunta.
Asettelen kuppeja hyllyille ja mietin Herraa...
sitä kuinka Hän on täällä
kuinka Hän on vihdoin poistanut huoleni
kuinka vihdoin olen alkanut luottaa...
suorastaan ihmetellen, ihaillen
hymyillen..

Vaikka uskonkin edelleen
 että kärsimykset,
voivat olla myös, kuin tapa
 jolla ihana sulhanen, vetää morsiantaan lähelleen
lähemmäksi, läheisimmäksi...
Sallii hänen käydä, tai vie hänet yhdessä kanssaan sinne
missä ei ole muuta kaunista kuin Hän
että Hän on tahtonut tulla
ainoaksi
Rakkaimmaksi..

Olet lumonnut minut yhdellä ainoalla silmäykselläsi...
(Korkea Veisu)

Tulee aina, niin uskon, lohdutuksen aika
jos emme koveta sydäntämme
jos emme luovu toivosta
vaan asetamme sen Häneen...
Silloin voimme nähdä kuinka vielä itkettyneet silmät ovat
kauneimmillaan
ja hymy ikään kuin raivaa tilaa
samalla kun jotakin on
silmissä syttynyt.

Asettaa toivonsa Herraan
ei ole sentimentaalisuutta..
vaan todellisuutta
yhtä totta kuin lattian luuttuamiseni.
Hänen läsnäolonsa ja lohdutuksensa elämässämme
asettuu joskus hetkiin
jolloin emme osaa sitä edes odottaa
kiireisiin, epäonnistumisiin, riittämättömyyden tunteisiin.

Voimme tulla lohdutetuksi ja rakastetuksi jos vain
sydämessämme on tilaa
saada lohtua.

En usko syvästi armahdetuksi ja rakastetuksi tulemiseen
olevan oikoteitä
Saamme olla, ehkä meidän pitää olla
riittävän pieniä,
mahtuaksemme kämmenelle
tarpeeksi alhaalla, tullaksemme nostetuiksi.
 huomata likaantuneemme,
puhdistetuiksi tullaksemme.

Mietin miksi kirjoitan lohdutuksesta
Siksikö, että yhä ihmettelen, hämmennynkin
miksi, kuinka...
olenhan saanut tuntea sitä syvimmin, niiden asioiden myötä,
joita mieluiten olisin kaihtanut...
Ehkä armo on siinä, sanon sen taas,
että Herra lopulta, kääntää kaiken lastensa parhaaksi.


Havahdun nyt siihen, että on aika lähteä hakemaan nuorimpia,
elokuvista. Ovat olleet katsomassa Karhuherra Baddingtonia.
Olisin kyllä oikeastaan halunnut itsekin nähdä elokuvan, yhdessä lasten kanssa..


Kuvassa antiikkisten tavaroiden vintiltä ostettu hylly.