tiistai 6. tammikuuta 2015


Aloitan pyhäpäivän arkisilla askareilla. Kannoin eilen kuusen pois ja nyt siivoan kuvitellen,
niin kuin aikaisempinakin vuosina, että kevät olisi tulossa,
vaikka ulkona vielä, on paksu kerros lunta.
Asettelen kuppeja hyllyille ja mietin Herraa...
sitä kuinka Hän on täällä
kuinka Hän on vihdoin poistanut huoleni
kuinka vihdoin olen alkanut luottaa...
suorastaan ihmetellen, ihaillen
hymyillen..

Vaikka uskonkin edelleen
 että kärsimykset,
voivat olla myös, kuin tapa
 jolla ihana sulhanen, vetää morsiantaan lähelleen
lähemmäksi, läheisimmäksi...
Sallii hänen käydä, tai vie hänet yhdessä kanssaan sinne
missä ei ole muuta kaunista kuin Hän
että Hän on tahtonut tulla
ainoaksi
Rakkaimmaksi..

Olet lumonnut minut yhdellä ainoalla silmäykselläsi...
(Korkea Veisu)

Tulee aina, niin uskon, lohdutuksen aika
jos emme koveta sydäntämme
jos emme luovu toivosta
vaan asetamme sen Häneen...
Silloin voimme nähdä kuinka vielä itkettyneet silmät ovat
kauneimmillaan
ja hymy ikään kuin raivaa tilaa
samalla kun jotakin on
silmissä syttynyt.

Asettaa toivonsa Herraan
ei ole sentimentaalisuutta..
vaan todellisuutta
yhtä totta kuin lattian luuttuamiseni.
Hänen läsnäolonsa ja lohdutuksensa elämässämme
asettuu joskus hetkiin
jolloin emme osaa sitä edes odottaa
kiireisiin, epäonnistumisiin, riittämättömyyden tunteisiin.

Voimme tulla lohdutetuksi ja rakastetuksi jos vain
sydämessämme on tilaa
saada lohtua.

En usko syvästi armahdetuksi ja rakastetuksi tulemiseen
olevan oikoteitä
Saamme olla, ehkä meidän pitää olla
riittävän pieniä,
mahtuaksemme kämmenelle
tarpeeksi alhaalla, tullaksemme nostetuiksi.
 huomata likaantuneemme,
puhdistetuiksi tullaksemme.

Mietin miksi kirjoitan lohdutuksesta
Siksikö, että yhä ihmettelen, hämmennynkin
miksi, kuinka...
olenhan saanut tuntea sitä syvimmin, niiden asioiden myötä,
joita mieluiten olisin kaihtanut...
Ehkä armo on siinä, sanon sen taas,
että Herra lopulta, kääntää kaiken lastensa parhaaksi.


Havahdun nyt siihen, että on aika lähteä hakemaan nuorimpia,
elokuvista. Ovat olleet katsomassa Karhuherra Baddingtonia.
Olisin kyllä oikeastaan halunnut itsekin nähdä elokuvan, yhdessä lasten kanssa..


Kuvassa antiikkisten tavaroiden vintiltä ostettu hylly.


6 kommenttia:

  1. Voi, miten sanoistasi huokuu levollisuus ja rauha. Luottamus!
    Pieni on suurta jaa yksinkertaisuus niin kaunista. Kaikessa.
    Silloin kun me murheinemme , huolinemme, ihmetyksinemme, kipuinemme, mikä kenenkin elämässä heiluttaa....olemme sen edessä, että on pakko olla pieni ja heikko, nöyrä, avuton. Juuri silloin Jumalalla on enemmän tilaa olla oikein lähellä ja läsnä. Kun mahdumme siihen kämmenelle!!

    Suloinen tuo sinun hyllysi♥

    Kaikkea kaunista ja valoisaa päiviisi!

    VastaaPoista
  2. ..saamme olla...riittävän pieniä mahtuaksemme kämmenelle ♥ ihana ajatus

    VastaaPoista
  3. Ihanasti sanottu Tinttarus ♥
    -N-, kiitos!

    VastaaPoista
  4. Mikä kappale sulla soi ennen puhdaspuuvilla blogissa?

    VastaaPoista
  5. Se taisi olla Michael W Smithin, Prayer for Taylor

    VastaaPoista
  6. Miksi et ole kirjoittanut enää? Kirjoita ajatuksiasi ja laita kuvia, toivoo Maria

    VastaaPoista