tiistai 6. tammikuuta 2015


Aloitan pyhäpäivän arkisilla askareilla. Kannoin eilen kuusen pois ja nyt siivoan kuvitellen,
niin kuin aikaisempinakin vuosina, että kevät olisi tulossa,
vaikka ulkona vielä, on paksu kerros lunta.
Asettelen kuppeja hyllyille ja mietin Herraa...
sitä kuinka Hän on täällä
kuinka Hän on vihdoin poistanut huoleni
kuinka vihdoin olen alkanut luottaa...
suorastaan ihmetellen, ihaillen
hymyillen..

Vaikka uskonkin edelleen
 että kärsimykset,
voivat olla myös, kuin tapa
 jolla ihana sulhanen, vetää morsiantaan lähelleen
lähemmäksi, läheisimmäksi...
Sallii hänen käydä, tai vie hänet yhdessä kanssaan sinne
missä ei ole muuta kaunista kuin Hän
että Hän on tahtonut tulla
ainoaksi
Rakkaimmaksi..

Olet lumonnut minut yhdellä ainoalla silmäykselläsi...
(Korkea Veisu)

Tulee aina, niin uskon, lohdutuksen aika
jos emme koveta sydäntämme
jos emme luovu toivosta
vaan asetamme sen Häneen...
Silloin voimme nähdä kuinka vielä itkettyneet silmät ovat
kauneimmillaan
ja hymy ikään kuin raivaa tilaa
samalla kun jotakin on
silmissä syttynyt.

Asettaa toivonsa Herraan
ei ole sentimentaalisuutta..
vaan todellisuutta
yhtä totta kuin lattian luuttuamiseni.
Hänen läsnäolonsa ja lohdutuksensa elämässämme
asettuu joskus hetkiin
jolloin emme osaa sitä edes odottaa
kiireisiin, epäonnistumisiin, riittämättömyyden tunteisiin.

Voimme tulla lohdutetuksi ja rakastetuksi jos vain
sydämessämme on tilaa
saada lohtua.
En usko syvästi armahdetuksi ja rakastetuksi tulemiseen
olevan oikoteitä
Saamme olla, ehkä meidän pitää olla
riittävän pieniä,
mahtuaksemme kämmenelle
tarpeeksi alhaalla, tullaksemme nostetuiksi.
 huomata likaantuneemme,
puhdistetuiksi tullaksemme.

Mietin miksi kirjoitan lohdutuksesta
Siksikö, että yhä ihmettelen, hämmennynkin
miksi, kuinka...
olenhan saanut tuntea sitä syvimmin, niiden asioiden myötä,
joita mieluiten olisin kaihtanut...
Ehkä armo on siinä, sanon sen taas,
että Herra lopulta, kääntää kaiken lastensa parhaaksi.


Havahdun nyt siihen, että on aika lähteä hakemaan nuorimpia,
elokuvista. Ovat olleet katsomassa Karhuherra Baddingtonia.
Olisin kyllä oikeastaan halunnut itsekin nähdä elokuvan, yhdessä lasten kanssa..


Kuvassa antiikkisten tavaroiden vintiltä löytämäni ja ostamani lempparihylly.


keskiviikko 31. joulukuuta 2014

Jumala on sydäntämme suurempi.

Kirjoitan taas pitkästä aikaa blogia. Uudenvuoden valmistelut eivät ole lainkaan valmiina.
Ja kun saammme yllättäen kutsun syömään ystäväni miehen valmistamia pihvejä,
päätän siivota vasta aamulla.( Tämä mies muuten, laittaa ihanaa ruokaa.)

Olen odottanut tätä - sydämen elpymistä. Vaikka välillä  keskellä yötäkin, juuri kun on nukahtamaisillaan,    
     pitää kirjoittaa vielä yksi ajatus...                                           
mutta saada olla silloin lähellä Herraa, yön hiljaisuudessa...

Kirjoitan lauseita Raamatusta kotimme seiniin tai lappusiin, osaksi elämäämme..
lupauksiksi, profetioiksi...

Se alkoi, kun eräänä yönä, joitakin vuosia sitten sain kohdan Raamatusta ja tunsin,
että se tulisi kirjoittaa kodin seinään ja
lastennaulakon yläpuoli tuntui hyvältä paikalta
muistutukselta varjeluksesta..

Minun Isäni, joka on heidät Minulle antanut,
on suurempi kaikkia, eikä kukaan
voi riistää heitä Minun Isäni kädestä. 
(Jeesuksen sanoja Raamatussa)

Niinpä seinille on ajan mittaan kertynyt,  sanoja
ei mitä tahansa
vaan täynnä uskoa olevia, ihania
elämää antavia sanoja ja lupauksia, Hänen sanojaan...
Olohuoneeseen avautuvassa tilassa, roikkuu katosta kynttilän lyhty, joka
valaisee himmeästi voimallisia sanoja...
Sillä Jumalan sana ei tyhjänä palaja...(Raamattu)

Reilu vuosi sitten kirjoitin blogini luonnoksiin:
"Pari tuntia sitten ajoin kotiin ja tiesin, että tästä pitää kirjoittaa. Haluan muistaa tämän.
Tällä on merkitystä.
- Muistan jo useampia vuosia sitten, kun Herra puhui, kuinka Hänellä
on aikaa odottaa,
että luottaisin Häneen.
 Silloin mietin, ettenkö muka luota..

Muutaman viime vuoden aikana on ollut asioita,
jotka ovat koetelleet luottamusta
ja joskus on tuntunut, että tappaneet sen kokonaan.
On ollut tunne siitä, että melkein kaikki, mihin pitäisi voida luottaa, on pettämäisillään.
Ja että rajasi rikotaan
röyhkeästi ja epäilemättä.
Samanaikaisesti paljon asioita, joita et osannut odottaa kohdallesi, niin että ne todella
pilaavat elämääsi ja tukahduttavat haaveesi...
ja että sinut surutta murskataan."

Meillä ei ole taistelu ihmisiä vastaan, vaan pimeyden henkivaltoja vastaan. (Raamattu)

"Kun siis silloin illalla ajoin kotiin ja Herra hetkeä ennen oli vastannut
pieneltä vaikuttaneella tavalla erääseen rukoukseeni,
 ja kaiken keskellä mietin, että Hän hemmottelee minua!
Senkin keskellä, kun en enää tiennyt, mitä kirjoittaa...paitsi lupauksia..
ja kun sieluni ikään kuin meni hiljaiseksi..."

Sieluni, älä ole minussa levoton, odota Herraa. (Kuningas Daavid Raamatussa)

Toisinaan sieluni todella on niin levoton, ettei se löydä Herraa..
vaikkakaan en, tunteistani huolimatta, ole hukassa Häneltä.
Silloin joskus, Hän tulee lähelle ja tyynnyttää sieluni, tyynnyttää maailmani..
uskomaan ja luottamaan..
siihen mikä ei näy...toisinaan voin löytää uskon Hänen Pyhistä sanoistaan,
tyynnyn ja voin kokea Hänet todellisena taas.
Kun kaikki on epävarmaa, on jotakin joka kestää, Hänen sanansa, Hänen rakkautensa..
jos vain voin tyyntyä...
Joskus vaikeina aikoina meitä syötetään, kuin vauvoja,
houkutellaan...
heijataan..
kannetaan kainalossa...

Ennen joulua olimme nuorempien lastemme joulujuhlassa ja toisella puolellani istui
tuntemani mies, isovanhempi, joka jokin aika sitten, oli menettänyt lapsensa.
Se oli hiljentänyt hänen sielunsa. Horjuttanut uskoa ja luottamusta.
Lisäksi huoli menetetyn lapsen pienestä tyttärestä,
josta hän puhui niin lämpimästi, painoi häntä.
Haluaisin sanoa hänelle..".älä luovuta..että
minäkin olen muistanut Herran edessä pikku Kerttua."
Joskus tarvitsemme sitä, että meitä kannetaan, kun omat tunteemme hämärtävät näkökykymme.
Kun tuska on Taivaan peittona.

Totta puhuen, en pysty uskomaan, vaikka voin olla väärässä, että voimme nähdä yhtään niin kauaksi,
jos sielumme ei ole saanut säröä, jos ei siellä ole tuskan tai pettymyksen aiheuttamaa tilaa,
josta armo voi tulla sisään.
Sillä lopulta kaikki yhdessä vaikuttaa niiden parhaaksi, jotka Jumalaa rakastavat...(Raamattu)

Ja niille, jotka säilyttävät uskonsa, lupaa Herra jalon voiton.
Kuitenkin me kestämme vain, kun etsimme Häntä, Hänen rakkauttaan,
rakastamme Häntä, emme Hänen lahjojaan...

perjantai 26. huhtikuuta 2013

Isän tyttö

On ollut aikoja, jolloin jotkut asiat elämässä ovat ottaneet lujille, ihan liian.
Niiden kautta Rakastava Isäni on kuitenkin ottanut minut kämmenelleen, pitänyt niin hellästi, että olen ymmärtänyt, etten välttämättä tarvitse elämässäni muuta kuin
Hänen rakkautensa ja hyväksyntänsä.
Sitä että Hänen silmänsä katsovat minuun, niin kuin ne ovat katsoneet, täynnä rakkautta, loputonta hyväksyntää...
En ole aina tuntenut näin, Hänen puhettaan sydämelleni. Vaan olen ollut kuin adoptiolapsi, joka on tiennyt hänellä olevan oikean isän, epätoivoisestikin etsinyt häntä,
eikä koskaan luopunut toivosta löytää hänet! 

Vaikkakin Hän on aina tuntenut minua kohtaan näin. Silloinkin kun olin vasta aavistus, hellä suunnitelma Hänen sydämessään.  
      Mitä ihanin mainoskuva jostakin...


Olen kuollut monta kertaa, ripustettu näkyville yleisen halveksunnan
kohteeksi ja ammuttu tuhansilla kivääreillä. Kuitenkaan en ole koskaan hellittänyt otettani siitä, millä on juurensa suurissa unelmissa, vaikka minun on täytynyt seistä paikallani aivan yksin. 

Uskon silmillä on lempeä ja myöntyväinen sydän, joka voi laajeta yli kaiken ymmärryksen.
-Birgitta Yovari-Ilan


lauantai 30. maaliskuuta 2013

Kuolemaa väkevämpi


Kuvassa Monica Bellucci, Maria Magdalenana.
Pääsiäisen aikaan

Aikaisemmin...
Siinä kaupungissa oli nainen, joka eli syntisesti; ja saatuaan
                tietää, Jeesuksen olevan aterialla fariseuksen kodissa, toi hän alabasteripullon täynnä hajuvoidetta                            ja asettui Hänen taakseen Hänen jalkojensa kohdalle, ja itkien rupesi kastelemaan Hänen jalkojansa voidellen ne hajuvoiteella.          
Mutta kun fariseus, joka oli kutsunut Jeesuksen, näki tämän, ajatteli hän mielessään näin:"Jos tämä olisi profeetta, tietäisi hän, mikä ja millainen tuo nainen, joka häneen koskee on, että hän on syntinen."
Niin Jeesus sanoi hänelle, että Hänellä on tälle jotakin sanottavaa.- "Lainanantajalla oli kaksi velallista; 
toinen oli velkaa viisisataa denaria, toinen viisikymmentä. 
Kun heillä ei ollut, millä maksaa, antoi hän molemmille velan anteeksi. Kumpi heistä siis takastaa häntä enemmän?"
Fariseus päätteli hänen, joka oli saanut enemmän anteeksi, myös rakastavan enemmän.
Silloin Jeesus kääntyi kohti naista ja sanoi fariseukselle: "Näetkö tämän naisen? Kun tulin taloosi, 
et sinä antanut vettä jaloilleni, mutta tämä kasteli ne kyynelillään ja kuivasi ne hiuksillaan. Et antanut minulle suudelmaa, mutta tämä ei ole lakannut suutelemasta jalkojani, siitä asti kun tulin sisään. 
Et voidellut päätäni, hän sen sijaan voiteli hajuvoiteella jalkani." 
Ja silloin Jeesus sanoi, että naisen paljot synnit olivat annettu anteeksi. 
Hän rakasti paljon, mutta jolle annetaan anteeksi vähän, se vähän rakastaa. Muut aterialla olevat ajattelivat mielessään: "Kuka tämä on, joka antaa synnitkin anteeksi?".
Mukailu Raamatusta Luukkaan evankeliumin mukaan, luvusta 7


           Mutta Maria seisoi haudan edessä ulkopuolella ja itki...   
          Evankeliumi Johanneksen mukaan, luvusta 20 
            -        

            Samaistun joskus ajatuksissani Maria Magdaleenaan,
         naiseen joka rakasti Jeesusta.                               
        Vaikka hän olikin julkisyntinen ja ehkä monen mielestä syystäkin halveksittu,                              
tunnisti hänen sydämensä Jeesuksessa Jumalallisen arvovallan joka ei ollut niin kuin ihmisen arvovalta.
Vaan siitä huokui totuus ja syvä armo.
 Ja kaiken keskellä Maria oli sydämeltään häntä halveksivia ihmisiä viisaampi, 
koska hän ei antanut ylpeyden estää itseään, myöntämästä totuutta itsestään ja elämästään,
eikä se myöskään estänyt häntä osoittamasta armon tarvettaan ja rakkauttaan tuolle
ihmeelliselle miehelle!   
              
Siksi yksi lempikohdistani Raamatussa onkin, kun Maria Magdaleena pääsiäisen aikaan itki murheissaan Jeesuksen haudan läheisyydessä. 
Eikä hän itkiessään tunnistanut vierelleen tullutta, ylösnoussutta Herraa, vaan luuli häntä puutarhuriksi.
Kunnes Jeesus lausui hänen nimensä; "Maria"...niin kuin vain Herra voi lausua, Hänelle rakkaan ihmisen nimen...täynnä hellää huolenpitoa ja nyt varmaan  myöskin toivoa...

Sillä vaikka Marian sydämessä olikin säilynyt se ihana rakkaus, jolla hänen Herransa oli häntä rakastanut, oli sydän ristiinnaulitsemisesta lähtien varmaan ollut täynnä tuskaa. - Nyt kuitenkin
hänen silmänsä saivat nähdä sen, minkä hän jo kauan sitten oli sydämessään tuntenut;
Arvovallan, joka voi olla vain sillä, joka on voittanut kuoleman!
Hän sai nähdä ihmiseksi tulleen Jumalan, joka kuolemallaan ja ylösnousemuksellaan avasi anteeksiantamuksen ja ikuisen elämän kaikille,
jotka vain ottavat sen vastaan. 
Sillä rakkaus on väkevämpi kuin kuolema...